Tarina

Puukkosepän perintö

 

Käsityö, vankkumaton viimeistelyn laatu ja aitojen kotimaisten materiaalien käyttö. Vaalimamme arvot ovat alkujaan muotoutuneet itse Iisakki Järvenpään käsissä.

 

Mutta kun Iisakki syntyi 7. tammikuuta vuonna 1859, tuskin kukaan osasi kuvitellakaan, että hän tulisi kaivertamaan historiaan niin oman nimensä kuin Kauhavankin.

sepäksi syntynyt

 

Legendan ainekset olivat läsnä alusta alkaen. Iisakki oli poikkeuksellisen oppimishaluinen ja uuttera poika, jolla oli silmää visuaalisille yksityiskohdille. Hän esimerkiksi hioi luku- ja kirjoitustaitoaan oma-aloitteisesti, kiinnittäen erityistä huomiota käsialaansa.

 

Elettiin kuitenkin katovuosia, aikaa jona Suomea piinasi historiamme toiseksi pahin nälänhätä. Taiteellinen Iisakkikin joutui puurtamaan lapsuutensa ja nuoruutensa raskaissa pelto- ja metsätöissä. Hän oli suvun muita miehiä heiveröisempi, ja uuvuttava fyysinen työ olisi kuluttanut loppuun sekä hänet itsensä että hänen luovuutensa.

 

Puusepän ja maalarin ammatit olivat Iisakin ensiaskel kohti omaa polkua käsityöläisenä. Sisällä paloi silti halu tehdä enemmän, luoda uutta ja jättää puumerkkinsä maailmaan.

 

Rohkea askel tuntemattomaan oli pitkän harkinnan tulos. Iisakki oli 20-vuotias, kun lausui morsiamelleen Liisa Hirsimäelle kohtalonsa ratkaisevat sanat: “Olen päättänyt ryhtyä puukkosepäksi.” Päätöksen myötä Iisakista tuli yksi Suomen ensimmäisistä yrittäjistä.

 

Väsymätön uranuurtaja

 

Ala oli Suomessa vielä lapsenkengissään, joten Iisakin piti opetella itse kaikki puukonvalmistuksesta. Omat työkalunsakin hän joutui tekemään. Iisakki puursi pajassaan päivät pitkät, takoen, karkaisten, teroittaen, kiillottaen… Ammattiylpeys ei sallinut luovuttaa, ennen kuin jokainen yksityiskohta vastaisi hänen visiotaan.

 

Viimein, loputtomien kokeilujen kautta, oma käsiala oli syntynyt ja samalla perinteisen kauhavalaisen puukon malli.

 

Iisakin luomuksiin kuului muun muassa veriura, joka ei kylläkään liittynyt vereen millään tavalla, mutta kaunis detalji se oli. Ura ja Iisakin nimikirjoitus siihen etsattuna muodostuivat yhdeksi hänen tavaramerkeistään.

 

Syntyi myös puukolle erilaisia kahvoja eli päitä – esimerkiksi tuohesta, nahasta, visakoivusta, lakattuna tai öljyttynä.

 

Nykyään puukolla on tietenkin myös tuppi ja siinä vyölenkit. Mutta olisiko, jos ei Iisakki olisi niitäkin keksinyt? Puukon turvallinen kantoteline ja kantuumet olivat nimittäin nekin puukkoseppämme käsialaa.

 

 

Keisarin puukkoseppä

 

Iisakin periksiantamattomuus palkittiin hiljalleen kasvavana arvostuksena. Nopea nousu valtakunnalliseen suosioon tapahtui kuitenkin keisarillisella avustuksella. Iisakki nimittäin ystävänsä vinkistä valmisti lahjapuukon Perintöruhtinaalle, tulevalle keisarille eli tsaarille. Puukko oli tuohipäinen, hevosenpäänuppinen kaksoispuukko. Keisarilliset kiitokset saivat paljon huomiota sanomalehdissä ja tekvät puukoista haluttuja koko maassa.

 

Keisarin puukkosepän arvonimi Iisakille myönnettiin, kun hän valmisti myös kruunajaislahjaksi puukot Venäjän viimeiseksi jääneille keisari Nikolai II:lle ja keisarinna Aleksandralle.

Vahdinvaihto

 

Kysynnän lisääntyessä puukkoja alettiin valmistaa sarjatuotantona. Toiminnan laajentuessa Iisakin pojat ottivat harteilleen entistä enemmän vastuuta, sillä monissa koitoksissa karkaistu isä alkoi olla jo väsynyt. Nelikymmenvuotisen uran jälkeen Iisakki luopuikin puukkoliikkeestään pojilleen 15. lokakuuta 1919.

 

Ei puukkoseppä toki vieläkään malttanut lepäillä laakereillaan, vaan kantoi huolta valmistustaidon ja laadun säilymisestä jälkeensäkin. Hän jatkoi tehtaalla kouluttajana ja laaduntarkkailijana aina kuolemaansa saakka, 6. maaliskuuta 1929.

 

Ennen kuolemaansa Iisakki ehti nähdä myös puukkoliikkeensä muodonmuutoksen osakeyhtiöksi. Se tehtiin, sillä pakkohuutokaupattavaksi tuli eräs kiinnostava tehdas, jonka ostamiseksi tarvittiin pääomaa. Iisakki Järvenpää Osakeyhtiö merkittiin perustetuksi 31. lokakuuta 1921.

yhtiön kohtalo Veitsenterällä

 

Iisakki Järvenpään jälkeläiset vaalivat ja myös kehittivät Iisakin perintöä, polvi toisensa jälkeen. Perhe piti yhtiötä käsissään niin kauan kuin pystyi. Kaukoidän halpatuotanto alkoi kuitenkin 80-luvulta lähtien kiristää kilpailutilannetta kestämättömäksi. Pakkotilanteessa malleja poistettiin tuotannosta tai yksinkertaistettiin.

 

Kun tämäkään ei lopulta riittänyt, perhe laittoi viimeisenä oljenkortenaan pienen myynti-ilmoituksen Ilkka-lehteen. Siihen vastasivat – omaksikin yllätyksekseen – seinäjokelaiset yrittäjät Jarkko Haukkala ja Hannu Pennala.

Iisakin jalanjäljillä

 

Uusien omistajien suonissa ei virrannut Iisakki Järvenpään veri, mutta hengenheimolaisuus heissä eli sitäkin vahvempana. Kunnioitus Iisakin perintöä kohtaan toimi kompassina, kun toimintaa alettiin ohjata takaisin juurilleen.

Aivan kuin Iisakki aikoinaan, myös uudet omistajat olivat alalla uusia ja joutuivat ensialkuun opettelemaan, miten ostamansa tehdas toimii. Yhteistuumin tuotantoon palautettiin malleja, joiden valmistus oli lopetettu, unohdettukin. Vanhoja työkaluja kunnostettiin ja otettiin uudelleen käyttöön, ja perinteiset valmistustavat opeteltiin yritysten ja erehdysten kautta uudelleen.