Historia

Iisakki Järvenpää syntyi 7. tammikuuta 1859 ja kuoli 6. maaliskuuta 1929.

 

Iisakin isä, Juha Heikki, oli päätynyt Kauhavalle huhtikuussa 1809 Vetelin kautta, alunperin Kaustisilta lähtien. Äitinsä Kaisa oli lähtöjään Lapualta. Kaisa oli leski ja kolmen lapsen äiti heidän tavatessaan, ja Juha Heikki muuttikin kotivävyksi Kaisan taloon Mäkijärven rannalle. Heille syntyi kolme lasta, joista keskimmäinen oli Iisakki. Iisakki, jota kutsuttiin Pikkuluhdaksi lapsuuden kotitilansa mukaan, nosti lyhyessä ajassa Kauhavan nimen kansainvälisestikin tunnetuksi puukkojensa myötä.

 

Iisakki oli pienestä pitäen tiedonhaluinen ja janoinen oppimaan kaikkea uutta. Hän oppi lukemaan kiertävän länkienpunojan, Länki-Heikin, pitämällä kolmen päivän pikakurssilla. Tämän jälkeen hän oma-aloitteisesti harjoitti luku- ja kirjoitustaitoaan. Kirjoittaessaan hän harjoitteli, ei vain itse kirjoitustaitoa, vaan myös käsialaansa. Hänen viehtymyksensä tinkimättömään ja pikkutarkkaan visuaalisuuteen näkyy puukkojen lisäksi hänen kirjoituksissaan, joita on aitoina nähtävillä edelleen yhtiön myymälässä Kauhavalla. Esimerkkinä Iisakin allekirjoitus yhtiön logossa.

 

Iisakki Järvenpää joutui ankarina katovuosina viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa raskaissa pelto- ja metsätöissä. Hän oli sukulaisiaan heiveröisempi, suvun miehet olivat yleensä isoja ja riskejä. Iisakki oli paitsi pienempi, myös herkempi ja taiteellinen luonne. Niinpä hän opetteli puusepän ja maalarin ammatit, joissa sai lisäansiota vähemmän ruumiillisista töistä ja joiden tuloksiin ei halla pystynyt. Koko ajan hän kuitenkin tunsi kykenevänsä vieläkin vaativampaan työhön.

 

Tämä halu muutti lopulta monen elämää, kun Iisakki yllättäen, pitkään mahdollisuuksiaan punnittuaan, lokakuun 20. päivä 1879 ilmoitti morsiamelleen Liisa Hirsimäelle: ”Olen päättänyt ryhtyä puukkosepäksi”. Tuo päivä aloitti aivan uuden vaiheen hänen elämässään ja se merkitsi myös uutta suuntaa Kauhavan paikallishistoriallisessa kehityksessä sekä edelleen vaikuttaa meidän, hänen työnsä jatkajien, elämässä. Tämän oli tehnyt mahdolliseksi samana vuonna säädetty asetus elinkeinovapaudesta, joka salli yrittäjyyden ja teki Iisakki Järvenpäästä yhden Suomen ensimmäisistä yrittäjistä.

 

Puusepän työn hän jo osasi, sepän työt hän opetteli. Kaikki oli opeteltava kantapään kautta itse kokeilemalla. Mitään tietoa ei ollut saatavissa koska koko ala oli vielä täysin lapsen kengissä. Myöskään mitään työkaluja ei ollut saatavissa, ja vaikka olisi ollutkin, hänellä ei olisi ollut niitä varaa ostaa. Niinpä hän valmisti itse kaikki työkalunsa. Niitä on yhä edelleen tänä päivänä käytössä tehtaalla. Koko historian ajan on noudatettu samaa käytäntöä, valmistettu itse työkaluja. Perinteisesti tehtaassa on ollut Työkaluviilari-tittelillä niiden tekijä, ja niin on edelleenkin.

 

Itse oli Iisakin opeteltava terän takominen, metalliseoksen käyttö, karkaisu, kiillotus, teroitus ja kaikki muutkin työvaiheet. Varsinkin terien kiillotus oli pitkäaikainen ja satojen kokeilujen tulos, joka sittemmin muodostui myös hänen puukkojensa tavaramerkiksi. Myös ns. veriura terässä on Iisakki Järvenpään keksintöä, joskin sen nimestä ja alkuperäisestä käyttötarkoituksesta kuulee monenlaisia tarinoita. Vereen se ei liity millään tavalla, sen tarkoitus oli alunperin jäykistää terää, vaikka sen hiominen kovaan teräkseen oli vaikeaa. Lopulta veriuraa ei terän lujuuden takia tarvittu ollenkaan, mutta Iisakki oli huomannut että se oli kaunis yksityiskohta terässä ja tavallaan hänen tavaramerkkinsä, joten se jäi elämään. Merkittävää oli myös se, että uraan kirjoitettu Iisakki Järvenpää etsaus oli näyttävä mutta myös pysyi suojassa puukkoa käytettäessä ja siten valmistajan nimi säilyi näkyvissä, vaikka puukko olisi kuinka kulunut. Kaikki tarinat veren vuotamisesta sitä pitkin yms. ovat täyttä hölynpölyä.

 

Puukon ohella muotoutui myös sen turvallinen kantoteline, joka nykyään tunnetaan tuppena. Oman lukunsa vaati myös tupen kiinnitys eli ”kantuumet”. Nämä nykyään itsestäänselvyydet olivat kuitenkin silloin vielä keksimättä. Tuppi on yksi tämän maailman unohdettuja sankareita, yleensä puhutaan vain puukosta. Puukolla ilman tuppea ei tee oikein mitään - eikä toki toisin päinkään. Iisakille tuppi ei ollut vain suoja tai kuljetuslaite, se oli ja on iso osa koko tuotetta ja sen muotoihin ja koristeluihin panostettiin paljon.

 

Erilaisia kahvoja eli päitä oli myös kokeilujen tuloksena tullut, kuten on edelleenkin. On lakattua, öljyttyä, tuohipäätä, visakoivua, nahkaa jne. Nämä kaikki elementit, terän, kahvan, tupen, kantuumien, heloituksen ja pintakäsittelyn variaatiot ja yhdistelmät loivat satoja erilaisia malleja, joista parhaat jäivät elämään. Tinkimätön ja periksi antamaton työ ja kokeilut johtivat hiljalleen Iisakki Järvenpään puukkojen arvostuksen lisääntymiseen.

 

Varsinainen läpimurto tuli kuitenkin Perintöruhtinaan puukon myötä. Alahärmän kirkkoherra F.W. Durchman monesti kehotti Iisakkia tekemään puukon Perintöruhtinaalle, tulevalle Keisari Nikolai II (Tsaarille). Viimein 1888 Iisakki rupesi parhaan kykynsä mukaan valmistamaan Puukkoa, jonka kirkkoherra sitten kenraalikuvernööri Heidenin välityksellä toimitti perille.

 

Keisarilliset kiitokset saivat valtakunnallisesti sanomalehdissä paljon huomiota, jonka myötä puukkojen kysyntä vilkastui laajalti.

 

Monissa yhteyksissä on sekoitettu yllä mainittu Perintöruhtinaan puukko ja Keisarin puukot. Keisarin puukot Iisakki valmisti 1894 Juho Kustaa Lammin kanssa Venäjän keisarillisista kruunajaisista kuultuaan ja niistä innostuttuaan keisari Nikolai II:lle ja keisarinna Alexandralle. Nämä olivat Perintöruhtinaan puukon tapaan tuohipäisiä ja hevosenpäänuppisia kaksoispuukkoja. Näiden lahjapuukkojen myötä sai Iisakki arvonimen Keisarin puukkoseppä, joka merkittiin kirkon kirjoihin 1889. Keisarin puukoissa oli tuohikahvaan sorkoupotettu Suomen leijonavaakuna - siihen aikaan tietenkin keisarin kruunu leijonan päällä - sekä Suomi-teksti.

 

Puukkoliike kasvoi hiljalleen, kunnes 20 vuotta itsenäisenä käsityön harjoittajana toimittuaan Iisakki halusi päästä perheineen helpommalla. Hän lupautui juuri perustettuun Kauhavan puukkotehtaaseen työnjohtajaksi. Siellä hän toimi kouluttajana ja työnjohtajana viiden vuoden ajan, kunnes hän kaikkien annettujen lupausten niin palkasta kuin asunnosta osoittauduttua valheellisiksi, viimein vanhimman poikansa Juho Nikolain rohkaisemana erosi tehtävästä ja perusti oman puukkoliikkeen uudelleen 15. helmikuuta 1904. Tästä eteenpäin historia jatkuu Iisakki Järvenpää Osakeyhtiönä.

 

Iisakki Järvenpää Osakeyhtiö

 

Kaksikymmenvuotisen itsenäisen käsityöläisen ammatin harjoittajan uran, ja viisivuotisen epäonnisen kokeilun toisen palveluksessa jälkeen, Iisakki Järvenpää perusti jälleen oman puukkoliikkeen Kauhavan Pukkilaan 15. helmikuuta 1904.

Tästä tapahtumasta ilmoitettiin valtakunnallisissa lehdissä, ainakin Vaasa, Uusi Suometar, Päivälehti ja Huvudstadsbladet julkaisivat alla olevan ilmoituksen:

 

”Arvoisille ”Kauhavan puukkojen” ostajille ja tilaajille saa allekirjoittanut, joka on Kauhavan nykyisen puukkoteollisuuden varsinainen alkaja ja ensimmäinen tuohipäiden tekiä, sekä tunnetun keisarinpuukon valmistaja, on puukkoteollisuudessa noin 30 vuotinen kokemus, kunnioittaen ilmoittaa, että olen tämän helmikuun 1. p:stä alkaen luopunut Kauhavan puukkotehtaan työnjohtajan toimesta, jossa olen ollut sen perustamisesta asti; ja tulen tästä lähtien valmistamaan kaikkia lajeja puukkoja, tikareita y.m. omassa nimessäni, ja voidaan niitä tilata allekirjoittaneelta.

Kunnioittavimmin

Iisakki Järvenpää

Osoite: Kauhava”

 

Tämä tehdas on edelleen pystyssä Kauhavan keskustassa kaupungintalon vieressä ja on nykyään Iisakki Järvenpään kotitalomuseo. Alun perin rakennus oli huomattavasti pienempi ja vaatimattomampi, ja toimi sekä tehtaana että perheen asuntona vuosina 1904-1921, josta eteenpäin vain asuntona. Tehdasta ja taloa sen myötä laajennettiin useaan otteeseen, kunnes oli tultu pisteeseen että sitä ei enää voitu laajentaa tehtaan vaatimuksia vastaavaksi.

 

Tehdas siirtyi kysynnän myötä sarjatuotantoon, Iisakin pojat pysyivät hyvin laajentumisen vaatimusten mukana ja Iisakki itse alkoi olla väsynyt. Niinpä hän nelikymmenvuotisen uran jälkeen 15. lokakuuta 1919 luopui puukkoliikkeestään pojilleen perheineen. Hän jatkoi kuitenkin työntekoa kouluttaen ja tuotannon laatua tarkkaillen kuolemaansa 6. maaliskuuta 1929 saakka. Tehtaan johtoon asettui pojista Juho Nikolai eli Jussi.

 

Pian sukupolven vaihdoksen jälkeen, 1921 tuli pakkohuutokauppaan Juho Luomanen Osakeyhtiön konkurssipesän tehdas koneineen päivineen Kauhavan Autiossa. Tehtaassa oli valmistettu kattokruunuja, pöytälamppuja, kahvikalustoja, sängynnuppeja, palloja, kattonauloja ym. Laitteita voitiin käyttää puukon valmistuksessa joko sellaisenaan tai muutettuina. Pääomaa heillä ei kuitenkaan tehtaan ostoon ollut riittävästi, joten yhtiö päätettiin muuttaa osakeyhtiöksi ja hakea siihen sijoittajia. Tämä muutos tapahtui 31. lokakuuta 1921 jolloin merkittiin perustetuksi Iisakki Järvenpää Osakeyhtiö.

 

”Kyllä oli kyläläisillä, etenkin pojanklopeilla, ihmettelemistä kun syyskuussa 1922 maantietä pitkin kulki suunnaton kummajainen. Siinä joutuivat Kosolan Alfredin hevoset koettelemaan voimiaan vetäessään reellä taakkaansa, 5.000 kilon painoista heijaria, pitkin lumetonta tietä Järvenpään tehtaalle. Mutta sitten vasta kloppien mielikuvitus pääsi valloilleen, kun tehtaalta alkoi kuulua jatkuvaa jyskettä, kuin rautajätin moukariniskuja”.

 

Tämä heijari on edelleen tehtaalla Passinraitilla, tosin ei enää jokapäiväisessä käytössä. Kaikki tehtaalla olevat koneet olivat Luomasen konkurssin jäljiltä huonossa kunnossa ja vaativat pitkää ja armotonta kunnostamista ja huoltoa. Raskaiden työvaiheiden ja rahoitushuolien jälkeen Iisakki Järvenpään tehdas kuitenkin lähti vauhtiin ja kasvoi nopeasti, kohdaten ja voittaen monia monituisia vaikeuksia. Vuonna 1935, vain kuusi vuotta Iisakki Järvenpään kuoleman jälkeen, menetti yhtiö johtajansa Järvenpään Jussin ja johtoon asettui hänen veljensä Nestori. Jussi oli perehtynyt tuotannon tehostamiseen ja teki toimintaan suuria muutoksia, enimmäkseen isänsä kauhuksi. Nestori oli rauhallisempi ja varovaisempi, mutta vei veljensä aloittamaa kehitystyötä määrätietoisesti eteenpäin. Lama-aikojen ja sotien laskut ja nousut, teollistumisen ajan alkamisen ja monet muut maailman tapahtumat värittivät hänen aikaansa ja tehtaan historiaa, joka pysähtyi tehtaan paloon 25. syyskuuta 1957. Palo sai alkunsa konehuoneen kamiinasta ja levisi nopeasti katon täytteisiin. Henkilökunta syöksyi pelastamaan koneita henkensä kaupalla, estäen jopa palokuntaa ”pilaamasta koneita”. Joitain laakereita oli kuitenkin ”särjetty” pelastuslaitoksen toimesta, työväen mielestä turhaan. Suurin osa koneista ja jopa valmiista puukoista ja niiden osista saatiin pelastettua ja koottua palon runteleman tehdasrakennuksen katon jäänteiden alla.

 

Uuden tehtaan suunnittelu oli alkanut Jussin pojan, Allen Järvenpään toimesta jo vuonna 1951. Vauhtiin nämä suunnitelmat oli laitettava tehtaan palon jälkeen, ja uusi tehdas valmistui Kauhavan Passiin jossa keskuslämmityskattilan tuli sytytettiin 25. syyskuuta 1958. Päivälleen vuosi Aution tehtaan palosta!

 

Tehdas oli ollut tarkoitus pystyttää joen toiselle puolelle, josta yhtiö oli hankkinut sitä tarkoitusta varten tontin. Rakennuslupahakemus pysähtyi kunnassa kuitenkin siihen, että tontin ilmoitettiin olevan liian pieni tehtaalle. Tämän johdosta alkoivat kauppaneuvottelut viereisestä Laitisen tontista, jotka päättyivätkin kauppakirjojen allekirjoitukseen 24. lokakuuta 1951. Nyt haettiin lupaa uudestaan, josko kaksinkertainen tontti kunnalle riittäisi. Kunta oli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kaavoittanut tontin asuntoalueeksi, joka sitten julkituotiin kielteisen rakennuslupahakemuksen myötä. Tästä alkoi nelivuotinen oikeuskäsittely, joka vihdoin päättyi 1955 kielteiseen päätökseen Korkeimmasta Hallinto-oikeudesta. Jo tehtyä kaavoitusta ei voinut jättää noudattamatta. Uusi tontti löytyi kirkon vierestä yksityiseltä omistajalta, eikä kunta ehtinyt kaavoittamaan joen toista puolta ennen kuin rakennuslupahakemus saatiin jätettyä. 

 

Uudessa tehtaassa varmistettiin että se ei enää edellisen tapaan pala sillä koko rakennus on betonia, myös katto ja räystäät. Konekalusto siirtyi pääosin vanhasta tehtaasta. Nykyään välillä ihmettelemme kolmikerroksisen rakennuksen logiikkaa, tai paremminkin sen puutetta, kun osia ja tuotteita kuljetetaan pienissä erissä kerroksista toisiin edestakaisin portaita pitkin. Olemme kuitenkin havainneet sen positiivisen vaikutuksen työhyvinvointiin kunnon ylläpidon kautta sopivana jumppana.

 

Uuden tehtaan myötä yhtiön johtoon asettui Nestori Järvenpään tytär Annikki Kivelä. Nestori oli sairastellut jo pitkään, ollen virallisesti toimitusjohtaja mutta kokoukset pidettiin hänen sairasvuoteellaan. Nestori kuoli loppuvuodesta 1960. Annikki Kivelä oli yhtiön johdossa vuodet 1957-1988. Hän menestyi työssään hyvin ja oli kunnioitettu johtaja, vaikka aluksi pelkäsikin kuinka nainen otetaan vastaan tehtaan johtajana. Toki aikamoinen edelläkävijä hän, niin kuin johtamansa yhtiökin sillä saralla oli, varsinkin Etelä-Pohjanmaalla, mutta myös koko Suomessa ja varmaan laajemminkin.

 

Hänen jälkeensä johtoon asettui Mikko Ilmonen 1. toukokuuta 1988. Hän oli ollut jo aiemmin aktiivisesti tehtaan tuotannossa ja ennen kaikkea tuotekehitystyössä mukana koska oli erittäin taitava piirtäjä ja suunnittelija. Tästä osoituksena on mm. vuonna 1973 hänelle myönnetty Valtion Muotoilupalkinto puutuppisesta kalapuukosta. Näin hän pääsi suurten ja kuuluisien muotoilijoiden seuraan palkinnon saajana, mm. Oiva Toikka, Vuokko Nurmesniemi, Yrjö Kukkapuro ja Maija Isola olivat palkinnon saaneet. Mikko Ilmonen myös innokkaana kalamiehenä suunnitteli kalavieheen. Tämä Tin Fish -nimellä valmistettu tuote määritellään, ei uistimeksi, vaan petokalan käyttäytymistieteelliseksi atrapiksi. Näitä vieheitä valmistettiin joitain tuhansia vuonna 1975, jonka jälkeen kävi ilmeiseksi että toimintaa olisi joko laajennettava tai lopetettava. Kalan pyydyksen valmistus lopetettiin, maailmalle jäi niitä muutamia satoja, enin osa myytynä USA:n ja Japanin markkinoilla.

 

Mikko Ilmonen jäi osa-aika eläkkeelle 1. heinäkuuta 1998, toimien edelleen toimitusjohtajana. Kokonaan eläkkeelle toimitusjohtajan toimesta hän jäi omasta pyynnöstään 1. heinäkuuta 1999 oltuaan vuoden osa-aikaeläkkeellä, jatkaen kuitenkin hallituksen puheenjohtajana kuolemaansa saakka 23. marraskuuta 2002. Yhtiön johtoon 1.7.1999 asettui Iisakki Järvenpään pojan tyttären Annikki Kivelän tytär Inkeri Huhtala. Hänen aikanaan yhtiö kohtasi entistä pahempana jo 80-luvulta alkaen kasvaneen Kaukoidän halpatuotannon aiheuttaman liki mahdottomaksi osoittautuneen kilpailun. Yhtiö ajautui hiljalleen kaksipäiväiseen työviikkoon ja lopulta päivittäiseen taisteluun henkiinjäämisestä ja olemassaolosta. Monet perinteisistä malleista poistuivat tuotannosta koska niiden osia ei pystytty valmistamaan, monia malleja myös muutettiin yksinkertaisemmiksi. Haasteiden kasvettua ylivoimaisiksi ei ollut enää juurikaan vaihtoehtoja tulevaisuudelle eikä perinteisen sukuyhtiön säilymiselle.

 

Viimeisenä oljenkortena päätettiin laittaa Ilkka-lehteen pieni yhtiön myynti-ilmoitus ja sen innoittamana mutta omaksikin hämmästyksekseen päätyivät yhtiön omistajiksi seinäjokelaiset Jarkko Haukkala ja Hannu Pennala 30. elokuuta 2013.  Yhtiön henkilökunta oli kaikilla mittapuilla kansainvälisestikin tarkasteltuna yksi varmasti maailman uskollisimmista työnantajalleen. Kaikkien vaikeuksien jälkeenkin uuden ja ensimmäisen Järvenpään suvun ulkopuolisen omistajan otettua toiminnan haltuunsa oli tehtaalla 12 työntekijää, joista kymmenen oli yli 40-vuotta yhtiötä palvelleita, yksi 25 vuotta ja yksi seitsemän vuotta.

 

Uusien omistajien myötä toiminta muuttui paljon, pääosin palasi entiseen. Ihan aluksi täysin alaa tuntemattomat omistajat joutuivat opettelemaan mitä ja miten heidän juuri ostamansa tehdas toimii. Suurelta osin ihan konkreettisesti, sillä huonojen aikojen myötä oli kalusto ja rakennus päässyt huonoon kuntoon. Kunnostus aloitettiin heti laajalla rintamalla, tehdasrakennuksen ympäriltä kaadettiin 200 puuta, kaivettiin maat pois ja laitettiin rakennuksen ympärille salaojitus ja sadevesiputket. Pinnat silattiin murskeen päälle asvaltilla ja uudella nurmikolla, myös raskaamman tavaran kuljetusta helpotettiin luiskalla ja lastauslaiturilla. Tehtaan ulkokuori korjattiin ja maalattiin. Samaan aikaan sisällä korjattiin ja huollettiin kaikki vanhat koneet, uusittiin WC:t, pukuhuoneet, sosiaali- ja toimistotilat, tuotannon ilmanvaihto ja valaistus. Nämä kaikki vaativat tietenkin mukanaan viemäreiden ja sähköjohdotuksen korjauksen. Yksi suurimpia muutoksia oli tehtaan myymälän siirto alakertaan siten, että sinne saatiin kunnollinen luiska pyörätuoleille ja rollaattoreille. Paraatipaikalla alakerrassa olleet työkaluviilarin osasto ja vanha talonmiehen asunto saivat tehdä tilaa myymälälle. Työkaluviilari muutti kellariin ja talkkarin asunnossa ollut kahvihuone siirrettiin yläkertaan. Nykyaikaa elettiin siltä osin, että nettikauppaan panostettiin paljon, sitä kehitetään jatkuvasti hyvin aktiivisesti. Nettikauppa toimii maailmanlaajuisesti ja viidellä eri kielellä. Varsin pian myös virallisesti yhtiön johtoon astui omistajista Jarkko Haukkala, jolla oli voimakas visio mihin suuntaan perinteistä puukkotehdasta oli vietävä.

 

Vuonna 2019 vietettiin Iisakki Järvenpään puukkojen 140-vuotisjuhlaa. Näihin vuosiin on mahtunut jos jonkinlaista, niin hyviä kuin huonompiakin sattumuksia. Suureksi onneksi tehtaalta ei ole koskaan heitetty pois oikein mitään, niinpä arkistoja ja varastoja siivoamalla löytyy koko ajan aarteita. Niistä on ollut suuri apu viime vuosina, kun toimintaa on palautettu entiseen loistoonsa. Käytännössä kaikki vanhat mallit on palautettu tuotantoon ja niin poistuneet kuin muuntuneet mallitkin ovat nyt sellaisia kuin ne ovat alunperin olleet. Tämä ei ole tarkoittanut vain niiden kokoamista eri osilla tai tavoilla, vaan paljon suurempaa muutosta. Viimeinenkin omistajanvaihdoksen aikaisista työntekijöistä on jäänyt jo eläkkeelle ja uudet tekijät ovat ottaneet toiminnan haltuunsa. Uusien tekijöiden myötä ovat muuttuneet myös työtavat monilta osin. Tämä ei tarkoita tuotannon modernisointia niin kuin nykyään lähes poikkeuksetta tehdään, vaan ihan päinvastaista kehitystä. Tuotannon tiloissa ei edelleenkään ole yhtään ainutta tietokonetta, käytössä ovat vanhat koneet 1920-, 30- ja 70- luvuilta. Myös sellaiset, joita ei oltu vuosikymmeniin käytetty. Kun mallisto palautettiin ennalleen, se tarkoitti myös monien tekniikoiden ja yksityiskohtien opettelua. Suurimpina näistä oli puukkojen ja tuppien heloituksen koristelu, se oli jo vuosikymmeniä tehty prässillä mutta nykyisin ne kaikki tehdään taas käsin kaivertamalla, samalla tekniikalla kuin Iisakki itse aikoinaan tikkeliksi kutsutuilla pienillä talttamaisilla työkaluilla. 

 

Tuohikahvoihin tehtiin jo 1880 alkaen sorkoupotuksia eli ne koristeltiin ohueksi valssatuista metallisuikaleista taivutelluilla koristekuvioilla jotka naputettiin 4-5mm syvälle kahvan sisään. Tällä tekniikalla voidaan tehdä yksilöllisiä kuvioita, nimiä, päivämääriä ja vaikka logoja. Tämä taito oli myös vaipunut unholaan, viimeinen sarjana myynnissä ollut sorkoupotuspuukko oli Kolipuukko, joka oli poistunut tuotannosta 1942.

Nämä molemmat tekniikat saatiin palautettua sarjatuotantoon uusien puukontekijöidemme taitojen ja oppimishalun myötä, suurena apuna oli myös 45 vuotta tehtaalla työnjohtajana työskennellyt Simo Passi joka eläkepäiviltään tuli opettamaan.

 

Monet heloitukset ja muut osat olivat myös aikojen saatossa muuttuneet, paljon apua löytyi tehtaan museovitriineistä. Museopuukkoihin vertaamalla etsittiin vanhoja työkaluja ja kokeilemalla yrityksen ja erehdyksen kautta löytyi alkuperäinen muoto. Joko löydettiin vanha työkalu tai tehtiin uusi jolla vastaava muoto saadaan aikaan. Nykyään tehtaalla osataan kaikki tekniikat mitä siellä on koskaan osattu, ja niitä myös käytetään ihan normaaleissa myyntimalleissa.

 

Malliston runkona ovat perinnepuukot kuten Kauhavan Hevospää ja Nuppipää sekä punainen Härmäläinen eli Helahoito. Mallit ja niiden yksityiskohdat ovat pääosin samanlaisia kuin ne olivat noin 100 vuotta sitten. Silloin olivat puukot kauneimmillaan.

 

Perinnepuukkojen rinnalla kulkevat tietenkin käyttöpuukot metsästäjille, kalastajille, puuntyöstäjille ja luonnossaliikkujille, perinteisiä toki jo nekin kaikki. Viime vuosina on tullut paljon uutta mutta ei mitään modernia, uutuudet ovat kuitenkin kaikki vanhojen mallien palautusta tai niiden perinteisiä versioita. Suomi 100v-puukkoa tehtiin 100 kpl sarja, sen kahvan materiaalit olivat yli satavuotiasta vanhaa varastoa ja malli itsessään Vaakunapuukko vuodelta 1915. Tehtaan 140v Juhlapuukon malli on Kauhavan Nuppipää vuodelta 1880. Juhlapuukon kahvaan on sorkoupotettu koristekuvioon sisällytetty 140 ja puukon ja tupen heloihin on kaiverrettu tähän puukkoon suunnitellut koristeet käsin kaivertamalla. Näihin juhlapuukkoihin oikeastaan kulminoituukin uusi tuleminen, niissä on käytetty kaikkia vanhoja tekniikoita ja yksityiskohtia, jotka nyt taas osataan. Olemme siis edenneet juuri päinvastoin kuin nykyisin suositellaan, olemme lisänneet valtavasti käsityön osuutta, yksityiskohtia ja työvaiheita. Toisaalta olemme myös luoneet työpaikkoja tekijöille. Haluamme näyttää, että Suomessa kyllä on edelleen osaamista ja käsityötä voi tehdä. Helppoa se ei ole, kannattavaa toivottavasti. Mutta ainakin se on erittäin palkitsevaa tekijälleen ja pitää Suomen rattaita pyörimässä.

 

Yksi osa oli myös aiemmin mainitun kalanpyydyksen, Tin Fishin palaaminen. Sen myydyt tuotanto-oikeudet ostettiin takaisin. Niitä ei oltu tällä välin muualla valmistettu. Kellarista löytyi Tin Fishin osia läjäpäin, samoin kaapeista vanhat työkalut niiden valmistamiseen. Niinpä nyt onkin taas saatavilla Tin Fish neljässä eri värissä, kaikki sen osat pakkausta myöden ovat vuodelta 1975. Siitä tehtiin myös Kalankäsittelyohjelma-niminen paketti Puutuppisen kalapuukon kanssa jotka laitettiin vanerista tehtyyn laatikkoon ja mukaan niiden historia: 1970-luvun lehtileikkeet ja testitulokset. Tällä halusimme kunnioittaa niiden suunnittelijan Mikko Ilmosen työtä. Suureksi avuksi oli hänen perheensä jolta saimme paljon kuvia ja Tin Fishin ja Puutuppisen kalapuukon luomisesta.

 

Osana kokonaisuutta ovat pakkaukset. Kaikki puukot pakataan ensin silkkipaperiin, sitten Seinäjoella valmistettuihin pahvirasioihin ja edelleen paperipussiin. Nykyään kovasti puhutaan muovin pahuudesta ja sen poistamisesta, me emme vain puhu vaan myös teemme niin. Sinänsä kun seuraa yleistä keskustelua, on hauska huomata että nykyään puhutaan paljon kestävästä kehityksestä, suunnitellaan direktiivejä tuotteiden korjauskelpoisuudesta jne. Me olemme siis taas muodin aallonharjalla! Meillä on aina tehty kestäviä puukkoja. Emme voi varmasti sanoa että ne ovat ikuisia mutta kyllä ne oikein käytettynä ainakin 140 vuotta kestävät. Meillä tehdyn puukon voi aina teroittaa, huoltaa ja korjata vaikka se olisi joskus saanut kovempaakin käsittelyä osakseen. Me korjaamme vanhoja puukkoja koko ajan, meillä on myös teroituspalvelu. Hyvin yleistä onkin kunnostuttaa paapan vanha puukko lapsen lapselle partioon, armeijaan tai muuhun käyttöön. Se jos joku on sitä aitoa kestävää kehitystä.
 
Käyttämämme materiaalit ja niiden alkuperä löytyvät tämän sivuston Valmistus-sivulta. Perinteisten materiaalien saatavuuden kanssa joudumme valitettavasti tekemään paljon työtä, lähes viikoittain saamme viestiä jonkin osan tai materiaalin toimitusten loppumisesta. Toistaiseksi olemme kuitenkin onnistuneet aina löytämään korvaavan toimittajan. Luonnollisesti jätemateriaalien kierrätys on meillä hyvin hoidossa. Pääosin siitä pitää huolen toiminnan kannattavuus, käytämme kaikki nuukasti hyödyksi. Tuppien nahka-aihioista jäljelle jäävät osat lyödään kantuumiksi, eli tupen vyölenkeiksi, ja mitä siitä vielä  jää käytetään Partiopuukkojen kahvamateriaalina. Metalleja lajittelemme seitsemää erilaista, hopea, messinki, uushopea, teräs, puukkoteräs, alumiini ja ruostumaton teräs. Messinkiä ja uushopeaa käytämme itse sulattamalla sitä valuihin, esimerkiksi hevosenpäihin. Hopea kierrätetään sitä meille toimittavan yrityksen kautta, sitä emme voi käyttää valuihin ettei sen pitoisuus muutu. Kaikki muu metalli kerätään Kuusakosken toimesta kiertoon.
 
Iisakki Järvenpään, Iisakki Järvenpää Osakeyhtiön ja Kauhavan puukon historia on kirjoitettu kirjaksi vuoteen 1979 saakka. Tuolloin yhtiön 100-vuotisen historian kunniaksi kirjoitettiin kirjat Iisakki Järvenpää ja Kauhavan puukko sekä Kauhavan puukko - Tekniikan vaiheita. Uutta historiaa kirjoitetaan vanhaa kunnioittaen päivittäin, toistaiseksi kirjaimellisesti ottaen lähinnä tänne sivustolle. Yläkerrassa meillä on Iisakin kuva, parissakin paikassa. Siinä meillä on hyvä mittari, me voimme kantaa puukkolaatikon hyvällä mielellä Iisakin valvovan katseen alla, olla ylpeitä siitä mitä teemme päivittäin. Taukotilan seinällä meillä on Iisakin, Jussin ja Nestorin kuvan vierellä Iisakki Järvenpään teksti vuodelta 1898: "Huolellisesti olen koittanut katsoa työmiesteni perään, ettei mitenkään työ huononisi, vaan että se aina paranisi sekä siitä olisi vielä jälkeläisillenikin ja oppilailleni hyötyä tulevaisuudessa ja etten olisi häpeänpilkkuna lapsilleni ja koko maailmalle aloittamassani työssä".